Taloudellisesti tiukkoina aikoina säästöjä pyritään etsimään usein sieltä, mistä niitä nopeiden saadaan. Säästöt varhaiskasvatuksesta, kouluista, nuorisotyöstä tai lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksista ovat kuitenkin sellaisia, jotka usein aiheuttavat kalliimpien palveluiden tarvetta. Näen jatkuvasti työssäni johtavana sosiaalityöntekijänä, miten kouluissa esimerkiksi suuret ryhmäkoot ja liian vähäinen aikuisten määrä aiheuttaa kasautuvia haasteita osalle lapsista. Tämä johtaa ilmoituksiin sosiaalihuoltoon, lasten mielenterveyspalveluiden tarpeeseen ja suuriin kustannuksiin, vaikka oikeasti merkittävää olisi ollut riittävä turvallisten ja pysyvien aikuisten määrä siellä missä lapsi arkenaan on. Tai miten liian kalliit iltapäiväkerhojen maksut johtavat lasten liikaan iltapäiväaikaiseen yksinoloon. Tai miten kärsimme Espoossa jatkuvasti varhaiskasvatuksen henkilöstöpulasta, mutta samalla tehdään valintoja, jotka tekevät Espoosta liian kalliin kaupungin asua vaikkapa perheelliselle varhaiskasvatuksen opettajalle. Puhumme siitä, miten nuoret viettävät liikaa aikaa yksin ruudulla, mutta samalla lähiopetuksesta leikataan. Nämä ovat kaikki elävän elämän esimerkkejä siitä, miten teemme kallista politiikkaa jokin hetkellisesti säästöltä näyttävä voi olla.